Kiitos Terho!!

_MG_0431.jpgTERHO

Täällä pidetään kokouksia tekemisistämme, ja paljon. Nyt on onneksi vapaapäivä joten voimme siirtyä kentälle. Vammaisten lasten vanhemmat ovat kuulleet, että suomalaisilla on joku projekti, ja Marcon puhelin on soinut yhteydenottoja. Siispä kentälle. Oranssi hiekkainen tie kuoppineen vie Toyota Landcruiseria (mallia 1996)kohti  uutta päämäärää. Kovia kokenut, tiettömillä teillä taivaltanut masiina on uudestisyntynyt uuden käytetyn moottorinsa ansiosta. Mittarissa 491000 km  kokemusta.

Saavuttuamme savitiiliseen matalaan majaan Elisabeth  koskettaa päälakeani ja sanoo jotain swahiliksi. Maja on lämmin ja siisti. Lämmin käsi on päälaellani, ja mietin mitä vastaan. Sanon samat sanat mitä aina sanotaan, siis täällä. Vammainen Elisabeth kavahtaa meitä valkoisia, ja onko se ihme, olemme ensimmäiset  jotka hän näkee.

 Maalattiainen maja on ahkerasti siivottu, ja perhe on parhaimmissaan. Ongelma on että tytölle pitäisi saada koulutusta, sillä Tansaniassa ei tunneta koko vammaisasiaa. Perheet piilottelevat heitä, eikä asioista puhuta. Vaatimattomat olot eivät kuitenkaan poista näiden vanhempien huolta.

 Igugunon kylässä tapaamme myös toisen vammaisen lapsen perheen, jonka isä kuoli 2007 aidsiin. Vaimo ei ole hiv- positiivinen, mutta huolia riittää. Elätettäväksi jäi neljä lasta, joista nuorimmainen itkee kipujaan jatkuvasti.  Johari  on kolmevuotias, hän ei puhu, ei kävele,  ja jalkoja särkee jatkuvasti. Rahaa ei ole, koska äidillä ole mahdollisuutta poistua kotoa. Herään ajattelemaan meidän ihmisten murheiden eri tasoja.

Kohteliaisuus saa täällä uudet kasvot.  Kaikkia tervehditään, ja vastaukset menevät tietyn kaavan mukaan. Onneksi vastaus kaikkiin kysymyksiin voi olla ”salama”, eli rauhaa (myös kondomi merkki) tai että kaikki on hyvin.

Maaseudun ero Dar es Salamiin on kuin yö ja päivä. Niin kuin kaikki suurkaupungit vetävät nuoria kaduilleen, niin täälläkin. Kun he palaavat kotiseuduilleen, kokemuksista ei kerrota, ja niin lähtevät uudet nuoret kokeilemaan onneaan, joka johtaa usein kaikkeen muuhun kuin onneen.

Näin täällä mieli vaihtelee kun omat erilaisuuden kokemukset vaihtelevat hillittömästä huumorista haudanvakaviksi asioiksi. Hei, sehän on elämää, siihen mahtuu tätä kaikkea .

 Lepakot sujahtelevat ohitsemme, kun seisoskelemme pimeässä Afrikan yössä.”We have a problem” Meillä on ongelma, emme löydä Otavaa äärettömältä tähtitaivaalta. Tähtiä on kerta kaikkiaan liian paljon, ja Otava on eri paikassa kuin Suomen taivaalla. Piip piip, tuli tekstari suomesta.

 

HANNA
Huutomerkkinä on hauska olla varttitunnin, mutta päivä julkkiksena käy työstä.
Bomanin koululaisille sanottin, että yrittäkää olla kuin meitä ei olisikaan.
Kun aamurähmät oli silmissä ennen kuutta, se onnistui, mutta uteliaisuus voitti pian.
Jos Terholla oli vaikeuksia Dar es Salaamissa saada kuvaa maksamatta, Kiomboissa pulma on päinvastainen.
Yli tuhannen lapsen koulussa kuvaan haluaa jokainen, mieluummin useamman kerran.
Terho otti päivässä varmaan 1000 kuvaa. Ei ihme, että etusormessa oli illalla rasitusvamma.
Sitä ennen aamulla tuli mieleen, etta hölmöstä päästä kärsii koko ruumis, kun odottelimme aamuviideltä kuvaaksemme perheen pilkkopimeällä pihalla.
Kuu paistoi pään päältä ja Terhon hukkaama Otavakin löytyi ja Etelän risti.
Ei ole helppo elämä Fadithilla, jota seurasimme aamusta asti. Poika heräsi muslimien rukouskutsuun heti viiden jälkeen ja alkoi siivota isovanhempien asumusta ja seuraavaksi oli pihan vuoro.
 

Msingin jälkeen Kiomboikin tuntuu isolta paikkakunnalta. Täällä on linja-autoasema, jolla tosin päivystävat Thaimaasta tutut tuktukit. Swahiliksi ne ovat bajaj.
Huomasimme, että kaupungissa on myös ns. punaisten lyhtyjen katu, koska se on ihan koulun vieressä.
Kiomboi on seutukunnan pääkaupunki. Asukkaita on noin 30000. Täällä kokoontuu piirikunnan valtuusto.
Vaalisysteemi on englantilainen. Jokaisesta kunnasta valitaan yksi valtuutettu piirikunnan valtuustoon.
Nauttiessamme illalla Saronga Pubissa päivän obligatoorisia, pääsimme poliittisen juonittelun keskukseen. Valtuuston puheenjohtaja Heinrich Kimweri tapasi siellä hoviaan.
Nuoret sanovat, etta nämä CCM-puoleen vanhan liiton miehet ovat pian historiaa.
 

Siirryttiin roomalaiskatolisten suojista luterilaiseen komentoon. Vuokrasimme Kiomboin raamattukoulun vierastalon. Hinta on noin 20 euroa vuorokaudelta. Tilaa on ainakin kuudelle, alivuokralaisia ei ole otettu, ainakaan vielä. Jos torakoita ei lasketa.
Eri uskontokuntien vierasmajat ovat turvallisia, yleensä siistejä ja halpoja. Eikä portilla kysytä uskonnollista vakaumusta paitsi ehkä muslimipiireissä.
Vieraan kannalta luteraanit ovat katolisia nirsompia, sillä he eivät kaupittele pihalla olutta.
 

TERHO

Tervetuloa Tansaniaan, tämä on turvallinen paikka. Sanoo Fadithin isoäiti tavatessamme ensi kerran. Hetkeä aiemmin olimme kuulleet, kuinka lähistöllä oli viime yönä ryöstetty bussi. Kuljettajalta oli katkaistu käsi ja kahdeksan matkustajaa oli loukkaantunut vastustaessaan rosvoja.

Fadithin koulussa on tuhat oppilasta, ja luokassa voi olla jopa 75 henkilöä. Kaikille ei riitä pulpetteja, mutta onneksi lattiatilaa riittää.

Lasten aamu alkaa 05 ja päättyy noin 20 – 22. Meillä oli onni seurata muutaman oppilaan koko päivää, ja vakuutan teille Suomen oppilaat, pääsette kuin koira veräjästä, jos vielä ymmärrätte vertauksen. Aamu alkaa työllä. Koulussa ollaan kuin armeijassa, rivit suorina ja isommat valitut oppilaat kirjaavat jokaisen kouluuntuloajan, ja jos myöhästyt, niin piiska viuhuu.

Ensin seistään asennossa ja sitten pyörähdellään käskyjen mukaan rumpujen tahdissa.  Marssimusiikkia laulaen syöksytään kentälle aamujuoksulle. Ei se vielä mitään; sitten kannetaan vedet, lakaistaan pihat, haetaan polttopuut, ja lauletaan lisää. Ja tämä kaikki tehdään ennen koulun alkua.

 Raportoimme kouluasioista lisää joskus myöhemmin.

 

Jos Dar Es Salaamissa oli vaikeaa kuvata, niin täällä olen kuin Hamelliinin Pillipiipari tai Forest Cump juoksijaseuralaisineen. Kuljen kylän läpi koululaisseurueen nokassa, joka huutaa ” kiitos” ja sitten uudestaan ”TERHO” ja sitten taas ”Kiitos, kiitos”.

En enää kadehdi Beatles-hysteriaa. Heillä oli kitara, ja minulla kamera.  Aiheutan pieniä mellakoita lasten kaatuillessa toistensa päälle. Kun he menivät pihalle uusiin riveihinsä, ajattelin ottaa luokan lasittomasta ikkunasta kuvan koko joukosta. Väärin, sillä nousi sellainen huutomyrsky, käsien nosto ja ryntäys seinää päin, että Hanna kysyi hetkeä myöhemmin minulta, jotta mitä ne siellä huutaa. Vastasin vaatimattomasti, että minua.

Kerron vielä pakollisen vessajutun. Asuimme Kiomboin raamattukoulussa, ja siellä oli ihan oikea posliinivessa vesisäiliöllä, mutta edelleenkään ei ole vesijohtoa.  Joten: sammiosta vettä vesisäiliöön ja ei muuta kun painat kahvasta, jolloin vesi tulee tuskastuttavan hitaasti pönttöön, mutta lopussa kiitos ryöpsähtää.

 

Seuraava raportti tulee maaseudulta.

 

Jätä kommentti

css.php