KESKELLÄ EI MITÄÄN

_MG_3165.jpg_MG_3079.jpg 

 Kuva 1  Paimentolaiset koolla Mungulissa.

 Kuva 2   Hanna kokeilee Hadzabeigen tekemää karvahattua.

 

TERHO

”Niin kaukana kuin pippuri kasvaa” sanonta saa uusia merkityksiä.  Mungulin alueelta löytyy melkein sukupuuttoon kuolleen  Hadzabeig-heimon kymmeniä jäseniä , joita on haravoitu koolle ympäri alueen pensaikkoa.  Vielä  kymmenen vuotta sitten  Hadzabeig-heimo ei  mielellään suostunut  tapaamaan muita ihmisiä, vaan hoiti karjaansa vaellellen pusikoissa.

Heimon jäseniä oli edellisessä väestönlaskennassa 3200. Karjaa paimentavana heimona elämäntapa on liikkuva, joten asumuksiksi riittää heinämajat. Vierailimme muutamissa majoissa, ja mietin asumistavan mielekkyyttä vaikkapa sadeaikana. Harvahko materiaali päästi ainakin auringonvalon siirtymään sisätiloihin.

Olo oli kuin Kolumbuksella kun kaulaan ripustettiin helmistä ja siemenistä valmistettu kaulakoru ja käteen annettiin vielä jousi ja kaksi nuolta. Yleisön edessä jouduin näyttämään taitoni.  Minut työnnettiin selästä hiukan kauemmaksi yleisöstä ja hoettiin että se on ase.  

Nuolen lävistäessä ruohikon ja jääden vakuuttavasti  pystyyn päästin suustani mahtavan länsimaisen suomalaistuneen huudon ”JESSS” ja nostin jousen taivaisiin. Hadzabeig-heimon yhteisö antoi hyväksyntänsä äänekkäästi.

Edellisestä kylästä tullessamme ajoimme 15 km matkan puolessatoista tunnissa. Välillä ryömien ja toisaalta taas hurjaa 30 km tuntivauhtia. ”This road is seasonal” eli tie on vuodenaikariippuvainen. Uhkaavien sadepilvien lähestyessä, Landcruiserin vaihteistoöljyn valuessa maahan hitaasti, mutta varmasti kiemurtelimme takaisin Mwangezaan.  Ajatus siitä, että yöpyisimme taivasalla, tai heinämajassa Hadzabeigien kanssa näissä puskissa, ei ollut niin mieluinen.

Mwangeza  tuntui jo suurkaupungilta muutamine kauppoineen ja  rakennuksineen. Kuorolauluyhtye lauloi kauniisti kitaran, urkujen ja agregaatin säestämänä. Kiinnostus kameraan jatkuu aiheuttaen hysteerisiä naurukohtauksia sekä torjuvaa uteliaisuutta. Kuvansa nähtyään meteli on valmis.

Sadepilvi ei ollut vain uhkaava. Pikalounaan ja pikapuheen jälkeen kiipesimme öljyä valuttavaan maasturiin ja kaasutimme sateen pieksämää  vuodenaika riippuvaista väylää pitkin takaisin Msingiin ja Kinapandaan.

Pelkona oli jos joenylityspaikat tulvivat  ja lohkeilevan maan muuttuessa mutavelliksi, niin kuinkas sitten kävisikään…  Pimeyteen oli vielä pari tuntia, niin myös matkan suunniteltu aikataulu.

Jarrut pohjaan ja auto seis. Marco hypähti ulos pieni tölkki käsissään.  Konepelti auki, nesteet sisään ja takaisin autoon. ”En saanut enää vaihdeta vaihtumaan, ja kaikki voiteluneste oli kadonnut” totesi hän. Matka jatkui vilkuttaen tienvarsilla seisoville ihmisille vahvistaen Tansanian ja Suomen kansojen välistä ystävyyttä.

Auto oli ollut täyshuollossa kaksi viikkoa aiemmin.  Alkuperäisosat ovat kalliita joten houkutus halpatavaraan on suuri. Onni ja kaikki muut olosuhteet tuntuivat olevan puolellamme Afrikan toiseksi parhaan auton jämähtäessä Mama Yombon  majapaikkaan.

Singidasta saapui mekaanikko moottoripyörällä tiiviste taskussaan pelastamaan tilanteen ja tietenkin täydellisessä pimeydessä miljardien tähtien alla. Tiivisteen vaihto kesti kaksikymmentä minuuttia. Mekaanikon aikaa tuhrautui neljä ja puoli tuntia matkoineen.

Marco ei saanut vieläkään lepoaikaa. Traktori oli ajautunut tieltä Msingissä, apua tarvittiin. Kinapandan ja Msingin välillä tehdään tietöitä, ja sen kyllä huomaa.  Dieselöljysavupilven  takaa häipyivät Landcruiserin  punaiset takavalot pimeään yöhön.

 

Lopuksi: 

Kiomboissa  Howard niminen kolmevuotias nuorimies seisoo pihalla hame päällä ja kertoo tulevaisuudestaan.  Hänestä tulee ”msungu” eli valkoinen, ja hän ottaa valokuvia ja ajaa aina autolla, vieraillen välillä Tansaniassa. Hame oli päällä siksi, että hänet oli äskettäin ympärileikattu.

Kuvateksti: Hanna kokeilee Hadzabeigen tekemää karvahattua

kuvatekst 2i: Paimentolaiset koolla Mungulissa.

 

 

Jätä kommentti

css.php